sunnuntai 7. elokuuta 2011

Melancholia

Kävin tänään katsomassa Lars von Trierin uusimman elokuvan Melancholia. Siitä on nyt aikaa tunteja. En yleensä tahdo edes puhua näkemästäni elokuvasta päivään enkä oikeastaan ole koskaan ennen tällä tavoin kirjoittanut. Nyt kirjoitan, sillä olo on hieman surullinen, vihainen ja liikuttunut, enkä saa unta.

Uskon tässä iässä tietäväni, mikä on elokuvan tarkoitus. Ja uskon, että Melancholia teki minulle juuri sen, mitä elokuva voi parhaimmillaan tehdä. Sen sijaan en tiedä ehkä vieläkään, mikä on elokuvakritiikin tarkoitus. Luin äskettäin kaksi elokuvaa koskenutta arvostelua ja toisesta niistä tuli lähes fyysisesti paha olo. Toinen vaan ärsytti.


Elokuvahan kertoo konkreettisella tasolla maailmanlopusta. Se kertoo ensimmäisessä jaksossaan Justinen ja hänen aviomiehensä häistä kartanossa ja sitten pelosta, joka koskee Melancholia-nimistä planeettaa, jonka reitin on ennustettu menevän uhkaavan läheltä maapalloa ja pahimmillaan sitä kohti. Tätä ei missään vaiheessa olla unohdettu arvosteluissa korostaa: von Trier tekee scifi-elokuvaa, jossa maailmanlopun ja kuoleman pelko nostaa ihmiset kielekkeilleen.

Tavallaan tästä on kyse, mutta oikeasti kyse on todella paljosta muusta. Elokuva alkaa Antichristin tapaan näyttävällä prologilla, jossa kuvataan muutamien symbolisten kuvien kautta koko elokuvan maailma ja tapahtumat lopun päätökseen saakka. Niistä yksi jäi mieleeni siinä vaiheessa erityisesti juuri symbolisen ulottuvuutensa takia, ja hieman hämmentävää ja hauskaa olikin, että juuri sen kuvan ajatus toistettiin Justinen suulla myöhemmin elokuvassa.

Häissä Justinen sisko Claire kysyy häneltä, mikä on hätänä, ja Justine sanoo, että tuntuu kuin hänen jalkoihinsa olisi kietoutunut villalankaa ja että sitä vyyhtiä on raskasta kantaa mukana. Asia, jota ei olisi ehkä tarvinnut sanoa, sillä jo kuva aiemmin kertoi kaiken.

Elokuvan ensimmäinen jakso, jossa Justine ja Michael viettävät häitä, on mitä hienovaraisimmin ja kauneimmin avattua henkilön sisäisen maailman kuvausta, mitä olen aikoihin elokuvassa nähnyt. Se ei ole vain sitä, että juhlissa kaikki olisi ulkonaista, valmista ja pinnallista, ja että henkilöt heille asetettuun kehykseen liian häilyviä ja täten väärin käyttäytyviä. Juhlissa kaikki ei ollut päällisin puolinkaan lähelläkään täydellistä, jokaisella oli tragediansa ja kaikki oli hieman vinksahtanutta - eli oltiin hyvin lähellä sitä, miltä elämä näyttää ja tuntuu. Justinen mielenliikkeitä ja toimia seurattiin hetki hetkeltä syvemmin kunnes se alkoi tuntua sydäntäraastavalta. Hänen mukanaan, hänen nahoissaan pakeni ulos katsomaan tähtiä. Ei siksi, että olisi mitään erityistä syytä olla alakuloinen. Kun kyse ei tavallaan ole siitä, että kukaan tekisi mitään väärin. Kyse on siitä vyyhdistä. Ja sen osoittamisessa von Trier on tehnyt mitä hienointa työtä.

En tiedä, onko liioiteltua sanoa, etten ole milloinkaan elokuvassa samaistunut hahmoon niin vahvasti kuin Justinen hahmoon ja että Melancholia on kauneimpia masennusta käsitteleviä elokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Ehkä, tai ehkä en ole nähnyt vielä kovin paljoa elokuvia.

Tämän takia tuntui kuitenkin rankalta lukea arvostelu, jonka mukaan "Justine on itsestään vastuuta kantamaton huikentelija, joka vasta maailmanlopun äärellä näkee turhamaisuutensa läpi ja löytää itsestään inhimillisyyden haalistuneita varjoja". Mikä pahinta, googlettamalla elokuvan tulee tuo arvio ensimmäisellä sivulla. Oli ikävää ajatella, onko tässä maassa todellisuudessa läjäpäin elokuvakriitikoita, joilla ei ole tuon enempää ymmärrystä ja joiden suurin nautinto tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan ihmisten motiivien, sisäisten voimien, perhetaustojen, traumojen tai minkälie analysointi ja purkaminen paloihin, joilla ei enää ole mitään tekemistä elokuvan päämäärien kanssa. Elokuvan tarkoitus kun on pääasiassa koskettaa katsojaansa eikä tarjota syy-seuraussuhteita tai matematiikaa. Mielestäni ehkä hienointa Justinen hahmossa oli, ettei hänen tunteilleen ja olotilalleen näytetty mitään yksittäistä syytä.

Vaikka näen Melancholian kertovan enemmän masennuksesta kuin lähestyvästä suuresta katastrofista, piirsi maailmanlopun odotus esiin mielenkiintoisia asioita, joilla on selkeä merkityksensä. Toisessa jaksossa aletaan odottaa mahdollista planeettojen yhteentörmäystä ja se kuvataan Justinen siskon Clairen näkökulmasta. Heidän suhteensa tuntuu juuri niin läheiseltä ja vaikealta kuin siskosten usein on: Clairelle Justine on hetkittäin raskasta kestettävää ja kannateltavaa, mutta rakkaus sisarta kohtaan on suurempi kuin oma mukavuudenhalu tai itsekkyys. Sama kriitikko, joka kuvaili Justinen sanoi Clairen olevan "yltäkylläisyydessä rypevä muka-rationaalinen tosikko, joka tuhon äärellä taantuu säikyn eläimen lailla ryntäileväksi hysteerikoksi", joka on sekin mitä julmin kärjistys, mutta sisältää jonkin asteisen totuuden siemenen.

Koskaan maailmanloppua odottaessa mielenkiintoisinta ei ole se, koska se tulee tai miten se tulee tai kuollaanko me oikeasti kaikki. Mielenkiintoisinta on se, mitä se ihmisissä herättää ja miten se saa ihmiset käyttäytymään. Siskoksista Claire eli hallitummin itsenä kanssa ja päätyi pelkäämään mahdollista osuvaa planeettaa paniikinomaisesti, silti pysyen kasassa kuin primitiivisten vaistojensa kannattelemana. Ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriidassa elävässä ja itseensä vajonneessa Justinessa maailmanlopun odotus vain herätti kyynikon eikä hän kokenut samalla tavoin pelkoa itsensä tai muiden tuhosta - ennemmin sairas maailma saisi vihdoin mitä ansaitsisi. Näen siskoksien suhtautumisen erilaisuudessa väitteen, joka on mielestäni hieman salakavalasti yksi elokuvan suurimmista. Tässä maailmassa tasapainoisesti eläminen on pitkälti sellaisten asioiden kuin "kuolema" ja "kaiken loppu" kieltämistä, sillä ajattelemalla niitä asioita liikaa, emme ehkä koskaan enää pääse nousemaan itse raiteillemme. Claire edusti reagoinnillaan tässä mielessä useimpia ihmisiä, joita kuolema ajatuksena pelottaa ja jotka kokevat, että heillä on menetettävää.

Justine (ja Melancholia), Clairen poika Leo (ja kuu), Claire (ja aurinko)

Ja sitten on Justine. Lars von Trier on sanonut hahmon edustavan häntä itseään enkä ihmettele, sillä sellaista hahmoa ei voisi kirjoittaa ellei olisi itse kokenut vastaavia tunteita. Se, minkä takia maailmanloppu ei pelottanut Justinea, on tavallaan paljon monisyisempää kuin se, miksi Clairea se pelotti. Ei Justine kuitenkaan aktiivisesti halunnut kuolla ja hän varmasti hetkittäin nautti elämästä, sillä tavoin kuin siitä voi nauttia. Hänelle kuolema tuntui vain suhteellisen merkityksettömältä - luultavasti pitkälle samalla tavoin kuin ajatus elämästä. Se tuskin muuttaisi paljoa lopulta suuntaan tai toiseen, kuitenkaan. Tyhjyyttä yhtä kaikki.

On samaan aikaan surullista ja vaikuttavaa ajatella, että tavallaan Justine oli paljon lähempänä itseään ja mielenrauhaa kuin hänen sisarensa, joka pystyi elämään elämäänsä perinteisten normien mukaan eikä tarvinnut apua noustakseen sängystä tai mennäkseen kylpyyn. On surullista ja vaikuttavaa ajatella, että ihminen on sairas silloin kun hän reagoi maailmaan sillä tavoin kuin ajattelisi kenen tahansa reagoivan, jos he vain unohtaisivat rahat ja juhlat ja kaiken ulkokohtaisen. On vaikea sanoa, kumpi lopulta eli onnellisempaa tai todempaa elämää, sillä onni on usein vain pieniä hetkiä ja todellisuus se mitä näemme, oli sumu edessä kuinka vahva tahansa.

Hetki, jossa sisällä värähti oli se, kun Clairen poika Leo sanoo Justinelle heidän halatessaan "I'm afraid that the planet is gonna hit us anyway". Kun sen jälkeen kuvattiin Justinea, ei Melancholia ollut kenellekään enää vain planeetta vaan nimenmukaisesti symboli hänen kantamukselleen, raskaille pilville taivaan yllä, surulle ja kaikelle elämän vääjäämättömyydelle. It will hit us anyway. Elokuvan loppu hetkeä myöhemmin on yksi huikeimmista koskaan: saa sydämen takomaan ja veren pakenemaan sormen päihin kihelmöiden pitkäksi aikaa.

Maailma on kaunis paikka ja hullu paikka, sen von Trier näytti jälleen. Täytyy olla sekaisin pysyäkseen siellä järjissään.

1 kommentti:

  1. Your blog is great

    Visit: http://trendybutterfly.blogspot.com/

    VastaaPoista