Elämäni tuntuu koostuvan tämänhetkisen vuorokauden tavoin kahdesta tasosta, juoksusta ja pysähdyksestä. Juostessa täytän päiväni mielelläni menoilla ja tapaamisilla, juon aamuun asti enkä seuraavana päivänä tahdo kotiin, käyn kotona vain kääntymässä, sillä kukaan ei ole siivonnut päiviin enkä viihdy siellä. Elän nyt-hetkeä, en mennyttä enkä tulevaa, tutustun ihmisiin ja imen itseeni maailmasta kaiken mitä se tahtoo antaa. Pysähtyminen on yhtä kuin tämänhetkinen tila. Se tarkoittaa samojen biisien kuuntelemista yhä uudelleen ja uudelleen, monta kuppia teetä, istumista suihkun lattialla, päätöksen tekemistä roskien viemisestä, ja sen toteuttamista kolmannen unohduksen jälkeen, ja ennen kaikkea, muistelua. Nostalgisointia. Pahinta sairautta, johon kuuluu tuoksujen ja näkyjen mieliinpalauttaminen kuukausien takaa, asioiden toistaminen mielessä, virheiden toistaminen ja kauneimpien hetkien toistaminen.
Tavallisesti ihmisten elämä kai on pysähtyneisyyttä, jota he täyttävät sopivilla annoksilla nyt-hetkeä, kuitenkin niin ettei juoksu vie mukanaan täysin. He käyvät lounaalla, puolisoidensa kanssa gallerioissa ja elokuvissa, joka pakottaa nyt-hetkeen, irti omasta pysähtyneisyydestä. Paradoksaalisesti elokuvan katsominen samaan aikaan on syviten kiinni juuri henkilökohtaisessa pysähtymisessä: omissa tunteissa ja kokemuksissa, jotka ovat armoton peili jokaiselle kankaalle ilmestyvälle kuvalle. Niissä hetkissä joudumme eniten vastuuseen itsestämme ja vastaamaan suurimpaan kysymykseen: missä nyt oikeastaan mennään.
Juoksua seuraa aina pysähdys. Itse lähden säännöllisesti itseäni pakoon. Tänään kolmantena päivänä lähdin. Elokuva oli Laulu, joka KAVAn sivuilla olevan kuvauksen perusteella kuulosti elokuvalta, joka minun olisi pitänyt ehkä seuraavien vuosien sisällä tehdä. Sen lukeminen kylmäsi hieman. Vuosi oli -86 ja jotenkin lapsellisesti mietin, että voiko olla mahdollista, tämäkin on jo tehty. Ja mikä pahempaa, olenko jo yrittänyt tehdä lyhyessä muodossa jotain vastaavaa? Vai onko se ollutkin vain ajatus? Ohitettu tunne?
Ryhmäteatterin tuotantoa oleva Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen Laulu on raju neorealistinen dokumentti kaupungin yöstä 1985. Aurinko laskee, kaupunki nukkuu. Elokuva seuraa lomittain kaupungin elämän sammumista, unta ja heräämistä "Aistien valtakunnan" syttymisen myötä. Liikkuessaan alakulttuuri-ilmapiirissä Laulu luotaa lain ja ja järjestyksen sekä laittomuuden ja suvaitsemattomuuden välistä raja-aitaa. Elokuva ei tee paljastuksia, vaan kuvaa kohteitaan viileän objektiivisesti.
Laulu on yhtäältä väkevä kannanotto ympäröivää epätodellisuutta ja keinotekoisuutta vastaan, toisaalta huuto elävän suurkaupungin puolesta. Se on elokuva, jossa ristiriidat ja vastakohdat rakentavat välähdyksen jostakin tavoittamattomasta – vapaudesta. Laulu koostuu episodeista, pienistä hetkistä ja yksityiskohdista, kasvoista, tunnoista ja tunnelmista kaduilla, kapakoissa, teatterissa ja työpaikoilla. - KAVA, Pasi Nyyssönen
Ehkä kolmen päivän nostalgia ja sairastelu, jotka olivat tätä lauantai-iltaa kohden tulleet lähemmäs tulosta, että on katsottava tulevaan, tartuttava kameraan ja mentävä, sillä aika on nyt eikä sitä ole ikuisesti, osaltaan vaikutti siihen, että nuo ajatukset tuntuivat lapsellisilta. Kuin jonkun toisen tähän maailmaan sielustaan antama olisi minulta pois.
Elokuvan ensimmäinen kuva on hämmentävän pitkälle samanlainen kuin kuva, johon päätin ensimmäisen – kokonaisuutena haperoksi ja keskeneräiseksi jääneen – musiikkidokumenttini Ennen ja jälkeen hiljaisuuden. En liki voinut uskoa. Se kesti ja kesti, se oli kaunis.
Muistin elävästi kun kuvasin omani. Sen tekeminen oli ensimmäinen hetki kun ymmärsin kuvaamisen huumaavan voiman. Seistä keskellä täpötäyden Tavastian lavaa kamera kädessä ja unohtaa hengittää. Niska, selkä, savu, valot, huojuvat ihmiset. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miltä se tuntuu. Ja silloin parikymppisenä kehtasin unohtaa sen tunteen nopeasti, olla rakastamatta sitä tarpeeksi. Se oli kuin huumetta, mutta en vielä silloin uskaltanut ottaa enempää.
Koko elokuva on katseen johdattama matka. Tahvo Hirvosen kuvaus on herkkää, röyhkeää, intuitiivista, rohkeaa ja hullua. Se ottaa tilansa, se on häpeämätöntä, se ei pelkää virhettä. Se etsii ja, mikä tärkeintä, löytäessään se luottaa. Episodeista koostuva elokuva nousee Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen ohjauksessa oodiksi öille ja yksinäisille ihmisille, jotka uskovat keinotekoisesti luotavaan uuteen olioon, kuuntelevat tarinoita puhelinlankoja pitkin tai Kari Väänäsen tavoin sivaltavat tuopin ääressä muutamalla lauseella yhteiskuntaa tavalla, joka tuntuu yhä surullisesti päivänpolttavalta. Tai jotka vain odottavat sitä jotakin, jotakuta, kun pöytiä vierellä jo pyyhitään ja kannetaan pois.
Impulssien varassa eteneminen antaa tilaa myös huumorille ja hiljaisille hetkille. Katsojalla on mahdollisuus rakentaa elokuva kokonaiseksi omien muistojen ja omien näkyjen täydentyessä yhdeksi elokuvan maailman kanssa. Itselleni Laulu on lopulta elokuva rakkaudesta. Ei ehkä löydetystä sellaisesta, tai täyttymyksellisestä sellaisesta, mutta jokaisen yön väreilevässä ilmassa mahdollisena näyttäytyvästä sellaisesta.
Sielun Veljien kappaleen mukaan nimetyllä elokuvalla on kaunis ja kokoisensa nimi. Laulu on usein itsessään kokonaisuus ja taideteos, mutta viittaa myös pelkkään ääneen, ihmiskehon instrumenttiin, joka voi soida monissa sävyissä ja tunteissa, etäältä ja aivan läheltä, monella tai vain yhdellä ainoalla suulla. Näin koettuna sillä ei ehkä ole alkua tai loppua muualla kuin kuulijan korvissa. Ota vastaan, tunne, sulje sisääsi ja kävele pois.
Tärkeintä itselleni Laulussa kuitenkin oli, että se huojennutti minua, antoi minulle oikeutuksen. Oikeutuksen jatkaa sitä, mitä olen alkamassa, oikeutuksen nähdä tietyllä tapaa. Omituista, miten nuori ja epävarma voi olla koko ajan. Ja miten kipeästi näitä oikeutuksia tarvitsee. Silti, tunsin elokuvan nähdessäni voimaantumista ja uskoa siihen, että minäkin saan näyttää osani. Saan piirtää näkyviin palan elintilaani. Yhtä herkästi, intuitiivisesti tai röyhkeästi, ihan miten uskallan.
Omasta äänityövaiheessa olevasta harjoituselokuvastani sanoin kerran seuraavaa, mitä tulen varmaan sanomaan vielä myöhemminkin:
En halua sanoa sitä elokuvaksi. Ennemmin se on kuin ravintolakuitin taakse kirjoitettu runonpätkä tai kadulta parvekkeelle aamuviideltä kaikuva huuto. Ei sen ihmeempää.
Sama ajatus pätee mielestäni osaltaan myös Lauluun, vaikka sen muoto on pitkä. Kun päättää näyttää palan sieltä täältä saattaa tulla näyttäneeksi enemmän kuin ehkä kuvatessaan, tai leikatessaan, tai koskaan ymmärtää. Tai sitten ei, mutta kukaties seuraavalla kerralla.
Minä kietoudun suruni sisään
On niin kaunista, kaunista, kaunista
Tätä minulta ei kukaan voi riistää
Mä olen maksanut kaiken
Kuka nyt uskoo tähän kaikkeen
Kuka vielä uskoo käärmeeseen
Joka kahdella kielellä myrkkyä iskee
Unelmien eteiseen
Vaikken mä aina jaksa
Uskoo ja rakastaa
Niin on täällä vielä helvetisti
Kaunista katseltavaa
Sielun Veljet: Laulu
