Taide-elokuvasta Suomessa

Tulin juuri Selon järjestämältä Ohjaajaklubilta, jossa näytettiin Rax Rinnekankaan elokuva Matka Eedeniin. Katselun jälkeen oli tarkoitus keskustella taide-elokuvan tekemisestä Suomessa, siitä millainen on kenttä, millaiset ovat mahdollisuudet toimia ja mitä ennakko-oletuksia ja vaikeuksia ohjaajana saattaa kohdata. Sen sijaan, että missään vaiheessa kunnolla oltaisiin puhuttu tästä, sivuttiin hieman kaikkea mahdollista matkalla ja tulin itse jälleen kerran pohtineeksi erottelua taide-elokuvan ja muun elokuvan välillä sekä kaikkea muuta keinotekoista, johon keskustelussa juututtiin tahmeasti irti pääsemättä.

Elokuvassa Matka Eedeniin kaksi miestä matkaa pakoon omia hiljaisia kriisejään kohti jonkinlaista vapautumista, joka toteutuu fyysisenä irtautumisena kotipaikasta sekä eräänlaisena henkisenä sekä hengellisenäkin herätyksenä. Elokuva on temmoltaan ja kerronnaltaan hidas, kertojaääneen turvaava ja paikoin todella kauniisti kuvattu. Elokuvassa kohdataan oma sisin, juodaan punaviiniä ja keskustellaan intellektuellisti. Jokainen elokuvan kehyksiä piirtävä määre huutaa, että tässä on teille taide-elokuva puhtaimmillaan.

Keskustelu lähtee heti kättelyssä ehkä hieman vastoin jokaisen kuulijan tahtoa siihen, miten käsikirjoittaja-ohjaaja-kuvaaja-tuottaja on koskaan uskaltanut ja pystynyt tekemään tällaisen elokuvan. Sitä seuraa puhetta tekijän sisäisestä luonteesta ja siitä, miten tämä on niin saatanan pieni maa, ettei fiksuja katsojia vaan ole tarpeeksi. Ymmärrän, ymmärrän.

Ensimmäiset ongelmat vaan kohdataan jo siinä kun tullaan julistaneeksi, että tehdään "pienen yleisön elokuvaa". Ikäänkuin taide-elokuvaa tekevä päättäisi, että teenpä tällaisen pätkän, jota nuo tavallisuuteen tuomitut pumpuliaivoiset idiootit eivät varmasti jaksa katsella vaan niiden tekee mieli vaan ryystää kolaa kovaan ääneen tai selata iPhonea. Ohjaaja voi olla ikuisella puolustuskannalla ja ajaa itsensä kehän sisään, josta ei ole pääsyä ulos. Se, että jaottelee osan kansasta valmiiksi ihmisiksi, joilla ei ole makua, jotka ovat juntteja tai joilla ei vaan ole lukutaitoa taiteeseen, on kuin vastuunpakoa. Heitä ei tarvitse miellyttää, heitä ei pidä miellyttää, he ovat roskaa. Rinnekangas tuli korostaneeksi hyvää palautetta, jota oli tullut Suomessa 40 mediassa (onko täällä niin monta elokuva-arvosteluita kirjoittavaa mediaa ja jos on, mikä on taso, hmmm...), mutta jokainen kritiikki tai negatiivinen vastaanotto voidaan käytännössä pyyhkäistä sivuun väitteellä: et vaan tajua, sillä tämä on taidetta.

Ongelma on varmasti olemassa kaiken taiteen saralla jossain määrin. Et sä vaan tajuu. Elokuvassa Suomessa se vaan on jotenkin helvetin traagista. Kaikki, joka on vastalausetta valmiiksi pureskellulle viihteelle, on mukamas taidetta, jota tulee itseisarvoisesti vaalia. Nyt vaan ollaan nähtävästi tilanteessa, jossa sitä taidetta ei enää vain vaalita, vaan sitä hyysätään ja sen ympärille rakennetaan muurit. Taide-elokuva Suomessa vaikuttaa olevan kaiken aidon kritiikin ulottumattomissa.

Sillä kerron teille jotain: elokuva Matka Eedeniin oli ehkä taidetta, mutta se ei ollut järin hyvää sellaista. Se oli läpeensä puhkiselitetty eikä jättänyt katsojalle sitä tilaa, jota se niin kovasti olisi ohjaajan puheissa halunnut jättää. Se oli kuin viisivuotiasta lasta päähän taputtava isovanhempi, joka sanoo lopuksi että kyllä sinäkin sitten isona ymmärrät. Minusta on oikeastaan huolestuttavaa, jos muun taidekritiikin saralla on okei sanoa totuus ääneen, mutta suomalaisen taide-elokuvan kohdalla ei, sillä kaikki tekijät voivat hautautua ajatukseen, että ainakin teen parempaa työtä kuin noi ja noi ja noi, joilla on Selin ja mainoskanavat takana ja yhyy.

Ikävä totuus kun on, että se ei riitä. On annettava enemmän ja tehtävä paremmin. Vaadittava itseltään enemmän.

Toistaiseksi oman tekemiseni ja ajatteluni suhteen erottelu taide-elokuvaan on turhimpia tietämiäni asioita. Elokuva on puhtaimmillaan aina pudotettavissa perusasioihin, jotka yhdistävät likipitäen jokaista genreä. Se on manipulaatiota, ihmisen mielen ronkkimista, psykologiaa ja fyysisiä reaktioita. Ihmiset ovat lopulta aika samanlaisia. Itselleni elokuvan suurin tehtävä on etsiä elokuvan kielen kautta keinoja liikuttaa ihmisen sisäistä todellisuutta aivan huolimatta siitä lukeeko kyseinen ihminen vessassa istuessaan Dantea vai Aku Ankkaa. Se on sinällään yksi maailman vaikeimpia tehtäviä, mutta siihen ei loppupeleissä vaikuta paskan vertaa se, onko kyseessä seksi, väkivalta, räjähdys, ihmisen kasvot, huikaiseva maisema, oikealla tavalla painotetut sanat vai jotain muuta. Ja se ei vaikuta paskan vertaa, onko kyseessä jonkun mielestä taide vai viihde vai roska.

Sen sijaan, että ihmiset vakuuttelisivat niin paljon itselleen ja muille tekevänsä taidetta, tulisi heidän ehkä keskittyä tekemään sitä vielä kovempaa ja unohtaa määreet. Se, että rakastat Tarkovskia, ei tee elokuvastasi hyvää. Joudun itsekin myöntämään tämän elämässäni vielä moneen kertaan. Rinnekangaskin varmasti rakastaa Tarkovskia. Silti itselleni Nicolas Winding Refnin Drive on ollut rehellisesti tuhannesti räjäyttävämpi kokemus kuin kaksi haahuilevaa herraa lähes henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei se, mitä teet, vaan se, että pyrit tekemään sen hyvin, paremmin kuin kukaan muu.