Laulu & sairastamisen III päivä: Pysähdys, nostalgia, huuma ja oikeutus

Sairastan kolmatta päivää. Vuorokausissa on ollut kaksi aikaa, hereillä ja unessa, ja ne ovat mielivaltaisesti ottaneet tilansa olemassaolevista tunneista. Ja olen antanut sen tapahtua. On vain odotettava ja levättävä.

Elämäni tuntuu koostuvan tämänhetkisen vuorokauden tavoin kahdesta tasosta, juoksusta ja pysähdyksestä. Juostessa täytän päiväni mielelläni menoilla ja tapaamisilla, juon aamuun asti enkä seuraavana päivänä tahdo kotiin, käyn kotona vain kääntymässä, sillä kukaan ei ole siivonnut päiviin enkä viihdy siellä. Elän nyt-hetkeä, en mennyttä enkä tulevaa, tutustun ihmisiin ja imen itseeni maailmasta kaiken mitä se tahtoo antaa. Pysähtyminen on yhtä kuin tämänhetkinen tila. Se tarkoittaa samojen biisien kuuntelemista yhä uudelleen ja uudelleen, monta kuppia teetä, istumista suihkun lattialla, päätöksen tekemistä roskien viemisestä, ja sen toteuttamista kolmannen unohduksen jälkeen, ja ennen kaikkea, muistelua. Nostalgisointia. Pahinta sairautta, johon kuuluu tuoksujen ja näkyjen mieliinpalauttaminen kuukausien takaa, asioiden toistaminen mielessä, virheiden toistaminen ja kauneimpien hetkien toistaminen.

Tavallisesti ihmisten elämä kai on pysähtyneisyyttä, jota he täyttävät sopivilla annoksilla nyt-hetkeä, kuitenkin niin ettei juoksu vie mukanaan täysin. He käyvät lounaalla, puolisoidensa kanssa gallerioissa ja elokuvissa, joka pakottaa nyt-hetkeen, irti omasta pysähtyneisyydestä. Paradoksaalisesti elokuvan katsominen samaan aikaan on syviten kiinni juuri henkilökohtaisessa pysähtymisessä: omissa tunteissa ja kokemuksissa, jotka ovat armoton peili jokaiselle kankaalle ilmestyvälle kuvalle. Niissä hetkissä joudumme eniten vastuuseen itsestämme ja vastaamaan suurimpaan kysymykseen: missä nyt oikeastaan mennään.

Juoksua seuraa aina pysähdys. Itse lähden säännöllisesti itseäni pakoon. Tänään kolmantena päivänä lähdin. Elokuva oli Laulu, joka KAVAn sivuilla olevan kuvauksen perusteella kuulosti elokuvalta, joka minun olisi pitänyt ehkä seuraavien vuosien sisällä tehdä. Sen lukeminen kylmäsi hieman. Vuosi oli -86 ja jotenkin lapsellisesti mietin, että voiko olla mahdollista, tämäkin on jo tehty. Ja mikä pahempaa, olenko jo yrittänyt tehdä lyhyessä muodossa jotain vastaavaa? Vai onko se ollutkin vain ajatus? Ohitettu tunne?

Ryhmäteatterin tuotantoa oleva Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen Laulu on raju neorealistinen dokumentti kaupungin yöstä 1985. Aurinko laskee, kaupunki nukkuu. Elokuva seuraa lomittain kaupungin elämän sammumista, unta ja heräämistä "Aistien valtakunnan" syttymisen myötä. Liikkuessaan alakulttuuri-ilmapiirissä Laulu luotaa lain ja ja järjestyksen sekä laittomuuden ja suvaitsemattomuuden välistä raja-aitaa. Elokuva ei tee paljastuksia, vaan kuvaa kohteitaan viileän objektiivisesti.
   Laulu on yhtäältä väkevä kannanotto ympäröivää epätodellisuutta ja keinotekoisuutta vastaan, toisaalta huuto elävän suurkaupungin puolesta. Se on elokuva, jossa ristiriidat ja vastakohdat rakentavat välähdyksen jostakin tavoittamattomasta – vapaudesta. Laulu koostuu episodeista, pienistä hetkistä ja yksityiskohdista, kasvoista, tunnoista ja tunnelmista kaduilla, kapakoissa, teatterissa ja työpaikoilla. - KAVA, Pasi Nyyssönen

Ehkä kolmen päivän nostalgia ja sairastelu, jotka olivat tätä lauantai-iltaa kohden tulleet lähemmäs tulosta, että on katsottava tulevaan, tartuttava kameraan ja mentävä, sillä aika on nyt eikä sitä ole ikuisesti, osaltaan vaikutti siihen, että nuo ajatukset tuntuivat lapsellisilta. Kuin jonkun toisen tähän maailmaan sielustaan antama olisi minulta pois.

Elokuvan ensimmäinen kuva on hämmentävän pitkälle samanlainen kuin kuva, johon päätin ensimmäisen – kokonaisuutena haperoksi ja keskeneräiseksi jääneen – musiikkidokumenttini Ennen ja jälkeen hiljaisuuden. En liki voinut uskoa. Se kesti ja kesti, se oli kaunis.

Muistin elävästi kun kuvasin omani. Sen tekeminen oli ensimmäinen hetki kun ymmärsin kuvaamisen huumaavan voiman. Seistä keskellä täpötäyden Tavastian lavaa kamera kädessä ja unohtaa hengittää. Niska, selkä, savu, valot, huojuvat ihmiset. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miltä se tuntuu. Ja silloin parikymppisenä kehtasin unohtaa sen tunteen nopeasti, olla rakastamatta sitä tarpeeksi. Se oli kuin huumetta, mutta en vielä silloin uskaltanut ottaa enempää.

Koko elokuva on katseen johdattama matka. Tahvo Hirvosen kuvaus on herkkää, röyhkeää, intuitiivista, rohkeaa ja hullua. Se ottaa tilansa, se on häpeämätöntä, se ei pelkää virhettä. Se etsii ja, mikä tärkeintä, löytäessään se luottaa. Episodeista koostuva elokuva nousee Arto af Hällströmin ja Janne Kuusen ohjauksessa oodiksi öille ja yksinäisille ihmisille, jotka uskovat keinotekoisesti luotavaan uuteen olioon, kuuntelevat tarinoita puhelinlankoja pitkin tai Kari Väänäsen tavoin sivaltavat tuopin ääressä muutamalla lauseella yhteiskuntaa tavalla, joka tuntuu yhä surullisesti päivänpolttavalta. Tai jotka vain odottavat sitä jotakin, jotakuta, kun pöytiä vierellä jo pyyhitään ja kannetaan pois.

Impulssien varassa eteneminen antaa tilaa myös huumorille ja hiljaisille hetkille. Katsojalla on mahdollisuus rakentaa elokuva kokonaiseksi omien muistojen ja omien näkyjen täydentyessä yhdeksi elokuvan maailman kanssa. Itselleni Laulu on lopulta elokuva rakkaudesta. Ei ehkä löydetystä sellaisesta, tai täyttymyksellisestä sellaisesta, mutta jokaisen yön väreilevässä ilmassa mahdollisena näyttäytyvästä sellaisesta. 

Sielun Veljien kappaleen mukaan nimetyllä elokuvalla on kaunis ja kokoisensa nimi. Laulu on usein itsessään kokonaisuus ja taideteos, mutta viittaa myös pelkkään ääneen, ihmiskehon instrumenttiin, joka voi soida monissa sävyissä ja tunteissa, etäältä ja aivan läheltä, monella tai vain yhdellä ainoalla suulla. Näin koettuna sillä ei ehkä ole alkua tai loppua muualla kuin kuulijan korvissa. Ota vastaan, tunne, sulje sisääsi ja kävele pois.

Tärkeintä itselleni Laulussa kuitenkin oli, että se huojennutti minua, antoi minulle oikeutuksen. Oikeutuksen jatkaa sitä, mitä olen alkamassa, oikeutuksen nähdä tietyllä tapaa. Omituista, miten nuori ja epävarma voi olla koko ajan. Ja miten kipeästi näitä oikeutuksia tarvitsee. Silti, tunsin elokuvan nähdessäni voimaantumista ja uskoa siihen, että minäkin saan näyttää osani. Saan piirtää näkyviin palan elintilaani. Yhtä herkästi, intuitiivisesti tai röyhkeästi, ihan miten uskallan.

Omasta äänityövaiheessa olevasta harjoituselokuvastani sanoin kerran seuraavaa, mitä tulen varmaan sanomaan vielä myöhemminkin:

En halua sanoa sitä elokuvaksi. Ennemmin se on kuin ravintolakuitin taakse kirjoitettu runonpätkä tai kadulta parvekkeelle aamuviideltä kaikuva huuto. Ei sen ihmeempää.

Sama ajatus pätee mielestäni osaltaan myös Lauluun, vaikka sen muoto on pitkä. Kun päättää näyttää palan sieltä täältä saattaa tulla näyttäneeksi enemmän kuin ehkä kuvatessaan, tai leikatessaan, tai koskaan ymmärtää. Tai sitten ei, mutta kukaties seuraavalla kerralla.

Minä kietoudun suruni sisään
On niin kaunista, kaunista, kaunista
Tätä minulta ei kukaan voi riistää
Mä olen maksanut kaiken

Kuka nyt uskoo tähän kaikkeen
Kuka vielä uskoo käärmeeseen
Joka kahdella kielellä myrkkyä iskee
Unelmien eteiseen

Vaikken mä aina jaksa
Uskoo ja rakastaa
Niin on täällä vielä helvetisti
Kaunista katseltavaa

Sielun Veljet: Laulu

Stevie Nicks!

Nyt on kyseessä hullu tyyli-idolipostaus, jossa on kauhea määrä kuvia, joiden alkuperää en edes ajattele. Kyseessä siis Fleetwood Macin laulaja ja lauluntekijä STEVIE NICKS. 

Stevien tyylin peruspilarit ovat olleet samat pian 40 vuotta: pitkät vaalet hiukset, shaalit, viitat, kerroksellisuus, mystiikka, sifonki, sametti ja symboliikka. Olen aina nähnyt tyylin goottilaisena.

Stevie on käyttänyt koroltaan 15 senttisiä platformeja esiintyessään vuodesta 1975 lähtien. Hän on kertonut tunteneensa itsensä typeräksi lavalla paljon pidemmän Mick Fleetwoodin rinnalla ja halunneen siksi lisäpituutta.

Useimmin platformit olivat mokkasaappaissa. Stevie käytti korkeita pohjia kaikki ne vuodet kun ne eivät olleet muodissa, sillä ei halunnut palata jälleen 155 senttiseksi lavoilla.

En ihmettele, nuo saappaat ovat täydelliset. Ja kelpaisivat varmasti monelle tämän päivän fashionistalle.

 Stevie arkisempana...

 ...ja kasarina. Toimii yhtä kaikki, hän osasi hyödyntää ajan parhaat puolet menettämättä tyyliaan.

Stevien lavaesiintymiseen kuuluu elimellisesti erilaiset suuret huivit ja viitat, jotka hän levittää käsillä kuin siivikseen, etenkin tanssiessaan instrumentaaliosuuksia. Niitä kerrotaan olevan erityisesti tiettyjä kappaleita varten, mm. kultainen Gold Dust Womaniin.

Stevie Nicks on osaltaan yksi vaikutusvaltaisimpia amerikkalaisia lauluntekijöitä, luoden uraa ensin Fleetwood Macin riveissä ja myöhemmin soolona. Hän on musiikillisesti ja tyylillisesti antanut inspiraationsa monille tämän päivän artisteille. Itselleni hän on esimerkki biisintekijästä, joka kykenee äärimmäisen melodisiin ja populaarilla tavoilla iskeviin sävellyksiin kappaleissaan, joiden lyriikoissa on silti vertauskuvallisuutta ja voimaa.





Loppuun lempibiisini Fleetwood Macilta, livevideo Japanista vuodelta -77. Pidän videon hengestä ja jonkun mielestä ehkä irralliseltakin vaikuttavasta kuvituksesta. Steviellä on iso kiharapilvi ja yllä upea selästä avoin mekko... Joku tuolla videoiden kommenteissa sanoi, ettei tässä ehkä ole rockhistorian paras naisääni, mutta ehdottomasti yksi tunnistettavimmista.

Taide-elokuvasta Suomessa

Tulin juuri Selon järjestämältä Ohjaajaklubilta, jossa näytettiin Rax Rinnekankaan elokuva Matka Eedeniin. Katselun jälkeen oli tarkoitus keskustella taide-elokuvan tekemisestä Suomessa, siitä millainen on kenttä, millaiset ovat mahdollisuudet toimia ja mitä ennakko-oletuksia ja vaikeuksia ohjaajana saattaa kohdata. Sen sijaan, että missään vaiheessa kunnolla oltaisiin puhuttu tästä, sivuttiin hieman kaikkea mahdollista matkalla ja tulin itse jälleen kerran pohtineeksi erottelua taide-elokuvan ja muun elokuvan välillä sekä kaikkea muuta keinotekoista, johon keskustelussa juututtiin tahmeasti irti pääsemättä.

Elokuvassa Matka Eedeniin kaksi miestä matkaa pakoon omia hiljaisia kriisejään kohti jonkinlaista vapautumista, joka toteutuu fyysisenä irtautumisena kotipaikasta sekä eräänlaisena henkisenä sekä hengellisenäkin herätyksenä. Elokuva on temmoltaan ja kerronnaltaan hidas, kertojaääneen turvaava ja paikoin todella kauniisti kuvattu. Elokuvassa kohdataan oma sisin, juodaan punaviiniä ja keskustellaan intellektuellisti. Jokainen elokuvan kehyksiä piirtävä määre huutaa, että tässä on teille taide-elokuva puhtaimmillaan.

Keskustelu lähtee heti kättelyssä ehkä hieman vastoin jokaisen kuulijan tahtoa siihen, miten käsikirjoittaja-ohjaaja-kuvaaja-tuottaja on koskaan uskaltanut ja pystynyt tekemään tällaisen elokuvan. Sitä seuraa puhetta tekijän sisäisestä luonteesta ja siitä, miten tämä on niin saatanan pieni maa, ettei fiksuja katsojia vaan ole tarpeeksi. Ymmärrän, ymmärrän.

Ensimmäiset ongelmat vaan kohdataan jo siinä kun tullaan julistaneeksi, että tehdään "pienen yleisön elokuvaa". Ikäänkuin taide-elokuvaa tekevä päättäisi, että teenpä tällaisen pätkän, jota nuo tavallisuuteen tuomitut pumpuliaivoiset idiootit eivät varmasti jaksa katsella vaan niiden tekee mieli vaan ryystää kolaa kovaan ääneen tai selata iPhonea. Ohjaaja voi olla ikuisella puolustuskannalla ja ajaa itsensä kehän sisään, josta ei ole pääsyä ulos. Se, että jaottelee osan kansasta valmiiksi ihmisiksi, joilla ei ole makua, jotka ovat juntteja tai joilla ei vaan ole lukutaitoa taiteeseen, on kuin vastuunpakoa. Heitä ei tarvitse miellyttää, heitä ei pidä miellyttää, he ovat roskaa. Rinnekangas tuli korostaneeksi hyvää palautetta, jota oli tullut Suomessa 40 mediassa (onko täällä niin monta elokuva-arvosteluita kirjoittavaa mediaa ja jos on, mikä on taso, hmmm...), mutta jokainen kritiikki tai negatiivinen vastaanotto voidaan käytännössä pyyhkäistä sivuun väitteellä: et vaan tajua, sillä tämä on taidetta.

Ongelma on varmasti olemassa kaiken taiteen saralla jossain määrin. Et sä vaan tajuu. Elokuvassa Suomessa se vaan on jotenkin helvetin traagista. Kaikki, joka on vastalausetta valmiiksi pureskellulle viihteelle, on mukamas taidetta, jota tulee itseisarvoisesti vaalia. Nyt vaan ollaan nähtävästi tilanteessa, jossa sitä taidetta ei enää vain vaalita, vaan sitä hyysätään ja sen ympärille rakennetaan muurit. Taide-elokuva Suomessa vaikuttaa olevan kaiken aidon kritiikin ulottumattomissa.

Sillä kerron teille jotain: elokuva Matka Eedeniin oli ehkä taidetta, mutta se ei ollut järin hyvää sellaista. Se oli läpeensä puhkiselitetty eikä jättänyt katsojalle sitä tilaa, jota se niin kovasti olisi ohjaajan puheissa halunnut jättää. Se oli kuin viisivuotiasta lasta päähän taputtava isovanhempi, joka sanoo lopuksi että kyllä sinäkin sitten isona ymmärrät. Minusta on oikeastaan huolestuttavaa, jos muun taidekritiikin saralla on okei sanoa totuus ääneen, mutta suomalaisen taide-elokuvan kohdalla ei, sillä kaikki tekijät voivat hautautua ajatukseen, että ainakin teen parempaa työtä kuin noi ja noi ja noi, joilla on Selin ja mainoskanavat takana ja yhyy.

Ikävä totuus kun on, että se ei riitä. On annettava enemmän ja tehtävä paremmin. Vaadittava itseltään enemmän.

Toistaiseksi oman tekemiseni ja ajatteluni suhteen erottelu taide-elokuvaan on turhimpia tietämiäni asioita. Elokuva on puhtaimmillaan aina pudotettavissa perusasioihin, jotka yhdistävät likipitäen jokaista genreä. Se on manipulaatiota, ihmisen mielen ronkkimista, psykologiaa ja fyysisiä reaktioita. Ihmiset ovat lopulta aika samanlaisia. Itselleni elokuvan suurin tehtävä on etsiä elokuvan kielen kautta keinoja liikuttaa ihmisen sisäistä todellisuutta aivan huolimatta siitä lukeeko kyseinen ihminen vessassa istuessaan Dantea vai Aku Ankkaa. Se on sinällään yksi maailman vaikeimpia tehtäviä, mutta siihen ei loppupeleissä vaikuta paskan vertaa se, onko kyseessä seksi, väkivalta, räjähdys, ihmisen kasvot, huikaiseva maisema, oikealla tavalla painotetut sanat vai jotain muuta. Ja se ei vaikuta paskan vertaa, onko kyseessä jonkun mielestä taide vai viihde vai roska.

Sen sijaan, että ihmiset vakuuttelisivat niin paljon itselleen ja muille tekevänsä taidetta, tulisi heidän ehkä keskittyä tekemään sitä vielä kovempaa ja unohtaa määreet. Se, että rakastat Tarkovskia, ei tee elokuvastasi hyvää. Joudun itsekin myöntämään tämän elämässäni vielä moneen kertaan. Rinnekangaskin varmasti rakastaa Tarkovskia. Silti itselleni Nicolas Winding Refnin Drive on ollut rehellisesti tuhannesti räjäyttävämpi kokemus kuin kaksi haahuilevaa herraa lähes henkeäsalpaavissa maisemissa. Ei se, mitä teet, vaan se, että pyrit tekemään sen hyvin, paremmin kuin kukaan muu.

Kaukorakkautta meren taa

Tiedän halulla ja tarpeella olevan eron. Toisinaan jopa ymmärrän sen.

Viimeiset viikot olen silti potenut tarpeen kaltaista tunnetta näitä kolmea elementtiä kohtaan. Mielestäni ne kuuluisivat vaatekaappiini. Voisin tehdä niille tilaa antamalla ja myymällä kiloittain vanhoja vaatteita pois tieltä. Olisin valmis raatamaan tunteja ja tunteja. Kaikki muut tuntuvat nyt mitättömiltä näiden rinnalla.


"Liquid Metal Studded Dress"

Joku voi olla toista mieltä siitä, ettei 90-luvun mekko ole oikeasti vintagea. Itseäni ei vähääkään kiinnosta. Avoin selkä, niitit ja maskuliinisen ja femiinisen muodon yhdistelmä osti sydämeni. Kuten myös se tosiasia, että tuo on kokoa M ja tarkemmilta mitoiltaan juuri kokoiseni. Useimmat vintage-mekot ovat auttamattomasti liian pieniä. Mallilla sitä on hieman otettu sisään.



























"Oh Lola Leopard Fringe Cape"

Viime syksynä viehätyin keepeistä ja ponchoista. Ikävä kyllä lähes kaikki vastaantulevat näyttivät rumilta, tylsiltä ja muodottomilta. Päädyin hankkimaan suuren mustan viitan, johon kääriydyin viileinä aamuina. Silti klassisempi ja puetumpi versio aiheesta jäi kummittelemaan mieleeni.

Tässä se olisi kauneimassa kuviteltavassa muodossa. Rakastan kaikkea kiinnityshakasista kuosiin ja reunan hapsuihin. Pituus ja malli näyttävät myös ihanteelliselta. Kaunokainen on selvinnyt tuon näköisenä tähän päivään 60-luvulta asti.




















"Voodoo You Do Dress"

Viime aikojen ehkä suurin kaukorakkauden kohde on joukosta ainoa, joka ei ole käytetty. Se on silti yksinkertaisuudessaan jotain lähes vavahduttavaa. En voi lakata tuijottamasta sitä.

Se muistuttaa 60-luvun mystikoista ja satanisteista, pimeämmistä hippinaisista. Siinä on täydellisen pituisissa hihoissa hapsuja. Sen leikkaus on samaan aikaan jännittävä ja rohkea olematta liian paljastava. Se korostaa mitä parhaimmalla tavoilla sekä rintoja että kapeaa vyötäröä jättäen silti paljon peittoon, luultavasti myös kantajansa mielen liikkeet.

Juuri nyt vaan jumaloin.

















Jokainen näistä vaatteista on muutaman klikkauksen, monien kilometrien ja liian monien eurojen päässä.

En silti lakkaa haaveilemasta. Oikeastaan voisi alkaa etsiä ilta- ja viikonlopputöitä.

(Kuvat ja vaatteet: Spanish Moss)

Melancholia

Kävin tänään katsomassa Lars von Trierin uusimman elokuvan Melancholia. Siitä on nyt aikaa tunteja. En yleensä tahdo edes puhua näkemästäni elokuvasta päivään enkä oikeastaan ole koskaan ennen tällä tavoin kirjoittanut. Nyt kirjoitan, sillä olo on hieman surullinen, vihainen ja liikuttunut, enkä saa unta.

Uskon tässä iässä tietäväni, mikä on elokuvan tarkoitus. Ja uskon, että Melancholia teki minulle juuri sen, mitä elokuva voi parhaimmillaan tehdä. Sen sijaan en tiedä ehkä vieläkään, mikä on elokuvakritiikin tarkoitus. Luin äskettäin kaksi elokuvaa koskenutta arvostelua ja toisesta niistä tuli lähes fyysisesti paha olo. Toinen vaan ärsytti.

Elokuvahan kertoo konkreettisella tasolla maailmanlopusta. Se kertoo ensimmäisessä jaksossaan Justinen ja hänen aviomiehensä häistä kartanossa ja sitten pelosta, joka koskee Melancholia-nimistä planeettaa, jonka reitin on ennustettu menevän uhkaavan läheltä maapalloa ja pahimmillaan sitä kohti. Tätä ei missään vaiheessa olla unohdettu arvosteluissa korostaa: von Trier tekee scifi-elokuvaa, jossa maailmanlopun ja kuoleman pelko nostaa ihmiset kielekkeilleen.

Tavallaan tästä on kyse, mutta oikeasti kyse on todella paljosta muusta. Elokuva alkaa Antichristin tapaan näyttävällä prologilla, jossa kuvataan muutamien symbolisten kuvien kautta koko elokuvan maailma ja tapahtumat lopun päätökseen saakka. Niistä yksi jäi mieleeni siinä vaiheessa erityisesti juuri symbolisen ulottuvuutensa takia, ja hieman hämmentävää ja hauskaa olikin, että juuri sen kuvan ajatus toistettiin Justinen suulla myöhemmin elokuvassa.

Häissä Justinen sisko Claire kysyy häneltä, mikä on hätänä, ja Justine sanoo, että tuntuu kuin hänen jalkoihinsa olisi kietoutunut villalankaa ja että sitä vyyhtiä on raskasta kantaa mukana. Asia, jota ei olisi ehkä tarvinnut sanoa, sillä jo kuva aiemmin kertoi kaiken.

Elokuvan ensimmäinen jakso, jossa Justine ja Michael viettävät häitä, on mitä hienovaraisimmin ja kauneimmin avattua henkilön sisäisen maailman kuvausta, mitä olen aikoihin elokuvassa nähnyt. Se ei ole vain sitä, että juhlissa kaikki olisi ulkonaista, valmista ja pinnallista, ja että henkilöt heille asetettuun kehykseen liian häilyviä ja täten väärin käyttäytyviä. Juhlissa kaikki ei ollut päällisin puolinkaan lähelläkään täydellistä, jokaisella oli tragediansa ja kaikki oli hieman vinksahtanutta - eli oltiin hyvin lähellä sitä, miltä elämä näyttää ja tuntuu. Justinen mielenliikkeitä ja toimia seurattiin hetki hetkeltä syvemmin kunnes se alkoi tuntua sydäntäraastavalta. Hänen mukanaan, hänen nahoissaan pakeni ulos katsomaan tähtiä. Ei siksi, että olisi mitään erityistä syytä olla alakuloinen. Kun kyse ei tavallaan ole siitä, että kukaan tekisi mitään väärin. Kyse on siitä vyyhdistä. Ja sen osoittamisessa von Trier on tehnyt mitä hienointa työtä.

En tiedä, onko liioiteltua sanoa, etten ole milloinkaan elokuvassa samaistunut hahmoon niin vahvasti kuin Justinen hahmoon ja että Melancholia on kauneimpia masennusta käsitteleviä elokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Ehkä, tai ehkä en ole nähnyt vielä kovin paljoa elokuvia.

Tämän takia tuntui kuitenkin rankalta lukea arvostelu, jonka mukaan "Justine on itsestään vastuuta kantamaton huikentelija, joka vasta maailmanlopun äärellä näkee turhamaisuutensa läpi ja löytää itsestään inhimillisyyden haalistuneita varjoja". Mikä pahinta, googlettamalla elokuvan tulee tuo arvio ensimmäisellä sivulla. Oli ikävää ajatella, onko tässä maassa todellisuudessa läjäpäin elokuvakriitikoita, joilla ei ole tuon enempää ymmärrystä ja joiden suurin nautinto tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan ihmisten motiivien, sisäisten voimien, perhetaustojen, traumojen tai minkälie analysointi ja purkaminen paloihin, joilla ei enää ole mitään tekemistä elokuvan päämäärien kanssa. Elokuvan tarkoitus kun on pääasiassa koskettaa katsojaansa eikä tarjota syy-seuraussuhteita tai matematiikaa. Mielestäni ehkä hienointa Justinen hahmossa oli, ettei hänen tunteilleen ja olotilalleen näytetty mitään yksittäistä syytä.

Vaikka näen Melancholian kertovan enemmän masennuksesta kuin lähestyvästä suuresta katastrofista, piirsi maailmanlopun odotus esiin mielenkiintoisia asioita, joilla on selkeä merkityksensä. Toisessa jaksossa aletaan odottaa mahdollista planeettojen yhteentörmäystä ja se kuvataan Justinen siskon Clairen näkökulmasta. Heidän suhteensa tuntuu juuri niin läheiseltä ja vaikealta kuin siskosten usein on: Clairelle Justine on hetkittäin raskasta kestettävää ja kannateltavaa, mutta rakkaus sisarta kohtaan on suurempi kuin oma mukavuudenhalu tai itsekkyys. Sama kriitikko, joka kuvaili Justinen sanoi Clairen olevan "yltäkylläisyydessä rypevä muka-rationaalinen tosikko, joka tuhon äärellä taantuu säikyn eläimen lailla ryntäileväksi hysteerikoksi", joka on sekin mitä julmin kärjistys, mutta sisältää jonkin asteisen totuuden siemenen.

Koskaan maailmanloppua odottaessa mielenkiintoisinta ei ole se, koska se tulee tai miten se tulee tai kuollaanko me oikeasti kaikki. Mielenkiintoisinta on se, mitä se ihmisissä herättää ja miten se saa ihmiset käyttäytymään. Siskoksista Claire eli hallitummin itsenä kanssa ja päätyi pelkäämään mahdollista osuvaa planeettaa paniikinomaisesti, silti pysyen kasassa kuin primitiivisten vaistojensa kannattelemana. Ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriidassa elävässä ja itseensä vajonneessa Justinessa maailmanlopun odotus vain herätti kyynikon eikä hän kokenut samalla tavoin pelkoa itsensä tai muiden tuhosta - ennemmin sairas maailma saisi vihdoin mitä ansaitsisi. Näen siskoksien suhtautumisen erilaisuudessa väitteen, joka on mielestäni hieman salakavalasti yksi elokuvan suurimmista. Tässä maailmassa tasapainoisesti eläminen on pitkälti sellaisten asioiden kuin "kuolema" ja "kaiken loppu" kieltämistä, sillä ajattelemalla niitä asioita liikaa, emme ehkä koskaan enää pääse nousemaan itse raiteillemme. Claire edusti reagoinnillaan tässä mielessä useimpia ihmisiä, joita kuolema ajatuksena pelottaa ja jotka kokevat, että heillä on menetettävää.

Justine (ja Melancholia), Clairen poika Leo (ja kuu), Claire (ja aurinko)

Ja sitten on Justine. Lars von Trier on sanonut hahmon edustavan häntä itseään enkä ihmettele, sillä sellaista hahmoa ei voisi kirjoittaa ellei olisi itse kokenut vastaavia tunteita. Se, minkä takia maailmanloppu ei pelottanut Justinea, on tavallaan paljon monisyisempää kuin se, miksi Clairea se pelotti. Ei Justine kuitenkaan aktiivisesti halunnut kuolla ja hän varmasti hetkittäin nautti elämästä, sillä tavoin kuin siitä voi nauttia. Hänelle kuolema tuntui vain suhteellisen merkityksettömältä - luultavasti pitkälle samalla tavoin kuin ajatus elämästä. Se tuskin muuttaisi paljoa lopulta suuntaan tai toiseen, kuitenkaan. Tyhjyyttä yhtä kaikki.

On samaan aikaan surullista ja vaikuttavaa ajatella, että tavallaan Justine oli paljon lähempänä itseään ja mielenrauhaa kuin hänen sisarensa, joka pystyi elämään elämäänsä perinteisten normien mukaan eikä tarvinnut apua noustakseen sängystä tai mennäkseen kylpyyn. On surullista ja vaikuttavaa ajatella, että ihminen on sairas silloin kun hän reagoi maailmaan sillä tavoin kuin ajattelisi kenen tahansa reagoivan, jos he vain unohtaisivat rahat ja juhlat ja kaiken ulkokohtaisen. On vaikea sanoa, kumpi lopulta eli onnellisempaa tai todempaa elämää, sillä onni on usein vain pieniä hetkiä ja todellisuus se mitä näemme, oli sumu edessä kuinka vahva tahansa.

Hetki, jossa sisällä värähti oli se, kun Clairen poika Leo sanoo Justinelle heidän halatessaan "I'm afraid that the planet is gonna hit us anyway". Kun sen jälkeen kuvattiin Justinea, ei Melancholia ollut kenellekään enää vain planeetta vaan nimenmukaisesti symboli hänen kantamukselleen, raskaille pilville taivaan yllä, surulle ja kaikelle elämän vääjäämättömyydelle. It will hit us anyway. Elokuvan loppu hetkeä myöhemmin on yksi huikeimmista koskaan: saa sydämen takomaan ja veren pakenemaan sormen päihin kihelmöiden pitkäksi aikaa.

Maailma on kaunis paikka ja hullu paikka, sen von Trier näytti jälleen. Täytyy olla sekaisin pysyäkseen siellä järjissään.

Under the moon of...

ILMIÖ 2011

Männyn juureen piilotettua punaviiniä, Jägermeisteria, pariisilaista psykedeliaa, haahuilua metsässä, kaatosadetta, yöuinti purppuraisen taivaan alla ja hiekkaa varpaissa vielä asfaltille palatessa.

 

 

Kiitos Turku <3